Hämärä vaalirahoitus on ollut Suomessa ongelma jo vuosikymmeniä, ja on hyvä, että siitä on vihdoin alettu keskustella myös julkisuudessa. Vaali- ja puoluerahoitustoimikunnan jäsenenä olen päässyt tutustumaan aiheeseen perusteellisesti, minkä seurauksena omat näkemykseni ovat entisestään vahvistuneet. Toimikunnan kokouksissa on ollut kiinnostavaa huomata, kuinka eri tavoin eri poliittiset ryhmät suhtautuvat vaalirahoitukseen. Ne puolueet ja henkilöt, jotka perinteisesti ovat saaneet eniten ulkopuolista tukea kampanjoihinsa, eivät ole halunneet minkäänlaisia kattoja rajoittamaan vaalikampanjoiden kulujen kasvua. Muutenkin näiden puolueiden edustajilla on ollut eri tilanteissa mitä mielenkiintoisimpia ideoita avoimuutta lisäävien pykälien kiertämiseen. Tahto todelliseen muutokseen tuntuu puuttuvan useimmilta, ja on ilmiselvää, että syynä ovat nykyisen löyhän järjestelmän heille tuottamat hyödyt. Heidän ilokseen – ja heidän ansiostaan – ei uuden lakiesityksen myötä ole luvassa kulukattoja eikä merkittäviä, vaalirahoituksen avoimuutta aidosti lisääviä uudistuksia.
Helsingin Sanomien mielipidesivuilla oli taannoin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton puheenjohtajien kirjoitus, jossa todettiin vaalirahoituksen rajojen olevan nuorten ja köyhien etu. Jaan kirjoittajien mielipiteen siitä, että demokratian edellytyksenä on, että jokaisella kansalaisella on varallisuudestaan riippumatta todellinen mahdollisuus asettua ehdolle vaaleissa. Ehdokkaat ovat keskenään eriarvoisessa asemassa, mikäli rikkaiden annetaan käyttää kampanjoihinsa rajattomia summia. Useimmiten nuorilla ja vähävaraisilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada kampanjoihinsa ulkopuolista tukea, toisin kuin varakkailla menestyjillä, sillä miljonäärit tukevat yleensä vain kaltaistensa kampanjoita. Näistä syistä vaalirahoituslakiin olisi tullut ehdottomasti saada selkeät kulukatot. Suuresti ihmettelen, ettei vihreä oikeusministeri Brax ole asiasta samaa mieltä.