Toukokuussa 2007 Rkp:n Stefan Wallin hämmästytti toteamalla tv-uutisissa, ettei hän halua tietää puolueensa rahalähteitä. On sangen omituista, ettei puolue ole tietoinen siitä, ketkä sen toimintaa rahoittavat, ja helposti herääkin epäilys, että taustalla piilee jotain hämärää. Viime eduskuntavaaleissa Rkp sai suurimman osan vaalirahoituksestaan Stiftelse för det tvåspråkiga Finland -säätiöltä. Säätiörekisteristä löytyvän vuoden 2005 selvityksen mukaan kyseinen säätiö sai lahjoituksia 800 000 euroa ja jakoi avustuksia 600 000 euroa, mutta mitään tarkempaa tietoa siitä, mistä rahat tulivat tai minne ne menivät, ei ole.
Vaalirahoitukseen nykyisellään liittyy paljon harmaata aluetta: esimerkiksi tupakka- tai nuuskateollisuus voi lahjoittaa rahaa jollekin epämääräiselle yhdistykselle, joka sitten luovuttaa rahat eteenpäin tietyn ehdokkaan tai puolueen kampanjatueksi. Vaalirahoitusilmoituksissaan ehdokkaat antavat tiedon ainoastaan peiteyhdistyksestä, jolloin rahojen todellinen alkuperä jää salaisuudeksi. Tämä on moraalisesti arveluttavaa, mutta lain mukaan täysin sallittua toimintaa. Äänestäjät jätetään pimentoon, vaikka heillä nimenomaan pitäisi olla oikeus tietää, mille tahoille heidän ehdokkaansa ovat kiitollisuudenvelassa ja kenen intressit vaikuttavat heidän tekemiinsä päätöksiin.
On selvää, että kun liikemiehet lahjoittavat rahaa poliitikoille, he haluavat aina jotakin vastalahjaksi. Julkisen omaisuuden halvalla myyminen, tiettyjen yritysten tarpeisiin räätälöidyt asemakaavat, julkisin varoin rahoitetut rakennusurakkasopimukset ja elinkeinopoliittisten kehittämistukien jakaminen yrityksille ovat esimerkkejä tällaisista pikku palveluksista, joita poliittiset päätöksentekijät voivat rahoittajilleen järjestää. Tästä on tavallisen kansalaisen etu kaukana. Ei siis ihme, ettei lahjoittajien henkilöllisyyttä haluta tuoda julki.